Put your make up on, get your nails done, grow your hair, run the extra mail, keep it slim so they like you

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ikinä murehtisi kesän kasvattamaa masuani ja reisiäni.  Ja miten muutenkin oon jatkuvasti 'dieetillä' tai ainakin epätoivoisesti aloittamassa sitä. Ja jälleen oon taas saanut kylään kroppa-ahdistuksen. Miten monta iltaa nytkin oon ajatellut, että huomenna tää kesän yliyliyli rento ote syömisien kohdalla saa loppua tai kohta on toiset 5 kiloa karistettavana. Tiedän.  Viisi kiloa. Kuusi. Neljä. Se ei oo paljoa enkä mä väitä, että mikään ypertuhti tyttö olisinkaan. Mut ei se sitä vaadikkaan. A d i s t a a. Miksi nitä huonoja päätöksiä syömisten suhteen on pitänyt tehdä päivästä toiseen, vaikka jo ennen kesä kaipasin muutosta tähän kroppaan.. Jep, no muuto se on tämäkin. Tyhmä minä.

Mutta... Sukellan weheartitin maailmaan tuhti iltapala again masussani muistuttamaan itteäni siitä, että nytkin on hyvä. Tää asia on ihan väärä syy ahdistua ja murehtia (vaikka jestas miten sitä on tässä tehtykkään..). No whatever, tulee tehtyäkin.... Mut nyt kumotaan tää ahdistus ja muistutetaan itteämme, että ollaan niin arvokkaita ja hyviä ja upeita just tälläisinä. <3 Oikeesti tässä tää härkänen on pieni kärpänen, mutta se tällä hetkellä tässä pääkopassa vaan tuntuu niiiiiiiiin painavalta ja mieltä lamaannuttavalta. Ääääh miten paljon voi muutamat tulleet kilot mieltä painaakkaan.

Mut tiedän etten oo yksin näiden TURHIEN ajatusten kanssa, jotka saa meijät naiset epävarmoiks itestämme. Miks ei voi vaan tykätä itestään 24/7 just sellasena ku on? Oikeesti eihän sitä sun kaveria tai asiakastas liikuta tippaakaan ne numero vaa'alla. Mut sun kaveria kiinnostaa millanen ystävä oot ja miten ihana ihminen oot. Oot sille se kultakimpale, turva ja tuki, korvaamaton ihminen. Oot se, jolle sun tuttavas kokee kello 2 perjantai-iltana tärkeeks julistaa, miten upee ja vallottava ihminen oot. Tai oot sitten vaikka se kassa-täti, jonka pelkkä hymy ja ystävälliset sanat lämmittää jonkun surentamaa mieltä. Mutta me naiset vaan ollaan naisia. Me vaan tehdään tästä itse niin iso taakka päiviä ja öitä murehdittamaan. Miten turhaa se onkaan. Tähän voi 'kliseisesti' todeta, että maailma on täynnä ihmisiä jotka ei koskaan kävele, nää, on kuolemansairaita, on vaikka mitä oikeesti ikävää. Mutta totta se on. Niin pieni, turha, mitätön asia murehdittavaks. Ja mitä mä itse teen (surullista, mutta totta) jatkuvasti. Normaalipainoinen ihminen. Voi miksi?

Missähän sut tehtiin? 

Tähtien tuolla puolella, muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä

kadota tuota katsetta

Mitähän sä vielä kantaa voit

Korkealla kun noin sen soit

Ei mitään tuu niin painavaa

Et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen

Se olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan

Toista sua ei milloinkaan 

Yritän taas muistaa murehtia tätä hiukan vähemmän. Ja elää enemmän. Ja okei siinä sivussa kans vähän kattoo mitä syön ja tehä fiksumpia päätöksiä. Mut tehä sen elämällä päivä kerrallaan, murehtimatta huomista tai eilistä. Ja lupaan lähtee sinne ravintolaan syömään tai extempore baarireissulle jos siltä vaan tuntuu. Aion yrittää sulkee ne 'taasko juot, kippis dieetille ja aamulla pitsaa' -ajatukset pois ja todellakin elää ja nauttia. Ja kyllä, miten monesti tollasia on tullu murehdittua jo paljon etukäteen.. Okei nyt ote dieettiin on ollut monta kuukautta niin kadoksissa, ettei oo edes kerenny pohtia sen epäonnistumista, koska niin ojanpohjalla on menty hehe.. Mutta yritän muistaa taas jokaisen alkaneen 'huomenna aloitan'-kohdalla ajatella hyväks tän kropan näinkin. Ja olla itelleni armollinen. Ehkä pitäisi vaan syrjätä koko dieettiajatukset ja keskittyä syömään kohtuudella? Tai startata ja skarpata aivot hyväksymään ja ymmärtämään, että joku 300g miinusviikko on ihan okei. Oppia olemaan kärsivällinen ja ajatella se parempi kroppa ihan hissun kissun vähitellen tulevaksi. Mutta kun kaikki täytyy saada heti. Toisinaan nyt kun ajattelen, niin tollanen tapa ois se jolla ehkä joskus onnistuisikin. Koska kieltämättä sitä on ollut itelleen tosi ankara ja pienikin epäonnistuminen on pilannut jo koko päivän ja siitä se paskakierre on alkanut. Toi ajatus putkahti päähäni ihan yhtäkkiä vaan tätä kirjoittaessani, mutta ehkä se voisikin oikeasti toimia? En tiedä yhtään mitä teen. Mutta aion yrittää olla murehtimatta liikoja. <3

Love yourself. 

Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen

- Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.  - Kyllähän minä mielelläni, Pikku Prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.  - Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!  - Mitä minun tulee tehdä? Pikku Prinssi kysyi.  - Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…  Pikku Prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.  - Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pidemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos sinä saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni… täytyy olla perinteitä!

Miten miljoonasti katoin putkeen Iholla-sarjasta kohtaa, missä Venla luki Pikku Prinssiä. Ihana kohta <3 
Tässä tarinassa ystävyyttä, läheisten arvoa on kuvattu niin kauniisti. Ei tää vaan mee elämässä ihan näin tälleen.

Otetaan tähän esimerkiksi mun elämästä yks tärkeä ystävä. Tosi tärkee, rakas. Läheinen. Läheisin. Myös toodella erilainen kuin minä. Tai nii, tavallaan ainakin. Mut silti kaikista 'epäkohdista' huolimatta, kaikista 'virheistä' meijän ystävyyden sisällä, siitä huolimatta me oltiin me. Se johon tukeutu ekana.

Sinun täytyy olla kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään.
Okei, tutustutaan. Tutustutaan toisiimme. Vähitellen. Meil on hauskaa, viihdytään yhdessä. Hyvä tyyppi. Mut silti jossain on se tyyppi kelle tekstaat ekana ne päivän arkisimmat ja viikon paskimmat jutut. Joku toinen, johon tukeudut, tiiät, et voit tukeutuu vaikeena hetkenä. Mihin kellon aikaan tahansa. 

Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.  
Väärinkäsityksiä, pikku riitoja kenties. Kinaa. Toisinaan toinen ärsyttää. Mut oot tutustunut siihen toiseen jo niin hyvin, että ymmärrät ja hyväksyt toisen 'viat' ja sen, ettei se toinen oo täydellinen sekään. On tapoja ja juttuja jotka ärsyttää. Miks se meni tekee noi, mikä idiootti? Miten se voi tykätä tosta? Miks se ei ymmärrä mua? Häh, miks se ei haluu tonne räkäsee kapakkaan istuu vaan johki teinihelvettiin?  Oot hyväksyny, ettei se toinen oo sinä. Se tuntee erilailla, suhtautuu asioihin erilailla, haluu eri asioita. Tarvitaan kompromisseja. Mut silti ne teidät väliset 'epäsopivuudet' jää kakkoseks sille mikä teijän välille on kehkeytyny. Ystävyys.  Siitä on tullu se henkilö, jolle tekstaat kello kolme, kun muistit jonkun 'tärkeen' jutun tai kun oot päätyny baarista jatkoille ja käsket ystävääs tekstaa sulle kello 12 ja muistuttaa, että menit sit vaihtaa sun salasanan kuumikseks ja käsket sitä vaan pelkkien miljoonien huutomerkkien kera. Ja se tekee sen. Se henkilö, jolle tekstaat tai soitat ekana, kun jotain ilosta tapahtuu. Kun jotain ikävää tapahtuu. Tai sit tekstaat ihan muuten vaan, eikä se oo mitenkään epänormaalia. If you know what i mean, niinku esim sille kivalle Saralle kenen kaa tulee silloin tällöin hengattuu, ni sille ei tuu laitettuu ihan yhtäkkii pelkkii apinahymiöitä. Mitä sekin kelais? No älä. Mut tälle voi. Aa muistuks joku kamu ees mieleen? Hyvä.

Mutta päivä päivältä voit tulla lähemmäksi. 
Jep. Sit ollaan tultu pienin askelin tohon edellisen kirjotuksen pisteeseen. Siihen ku te ootte niin te jne jne... Mut ei sitä tässä elämässä muisteta, miten toinen ihminen on oikeesti antanut sulle paljon itestään. Miten paljon se on vaatinu, että oot päässy niin lähelle sitä toista. Miten paljon se luottamus maksaa. Mut miten karuja me ihmiset toisillemme ollaankaan. Miten helposti toisen vaan pettää, miten toiselta salailee, puukottaa selkään. Ei se toinen kerrokaan sulle kaikkee, haluukkaan kertoo. Se jauhaakin ties mitä pitkin kylii susta. Ette ookkaan enää yhtään niin sitä, mitä ootte kelannu teidän olevan. Ja itekkin tiiät, että tyhmästi ja hölmösti on tullu tehtyy asioita. Ajattelematta muita. Ajattelematta sitä läheistä rakasta. Sekin tuntee. Sekin suree. Sitäkin sattuu. Sekin hautautuu moneks päiväks vaan peiton alle maailmaa pakoon, kun se on nii karu paikka. Tai ei ees maailma vaan ihmiset. Koska ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt. Koska nimenomaan eniten niiden ihmisten pahat teot merkitsee. Niiden onnistumiset ja ilot merkitsee enemmän, kuin sen about tuntemattoman Saran. Ne merkitsee ja koskettaa, koska se ihminen on päässy lähelle sua. Koska oot antanu itestäs paljon ja oot päästäny ittes haavoitettavaks. Ei vaan mee niinku Pikku Prinssissä. Ihmiset on pahoja toisilleen. Ajattelemattomia. Satuttaa toisia. Kamaluutta. Mut itse ainakin aion ja oon oppinu virheistäni. Mennyttä ei kannata murehtii, se on jo ohi. Mut tulevaan voi vaikuttaa. Ja voin ainakin yrittää olla vähän parempi ihminen, ees vähän enemmän toiselle sellainen kuin toivoisin itelleni ihmisten olevan. Koska oikeesti siinähän tässä elämässä on kysymys. Ei se materiaali vaan ne ihmiset sun ympärillä, joten miks tehä pahaa, olla toiselle petturi. Tästä vois kirjoittaa paaljoon, mutta punanen lanka on katkennu jo ajat sitten. Joten adios. Ja tää Pikku Prinssi tarina rulettaa <3

Koira. Eläin. Jep. Eiks sanotakin, että koira on ihmisen paras ystävä. Ja sä oot sille arvokkain ikinä. Jokainen koiranomistaja tietää, miten tärkee ja ainutlaatunen olento oot sille karvaturrille. Miten joka ikinen kerta, kun tuut ovesta sisään, se juoksee sun luo häntä heiluen niinku ette olis nähny moneen viikkoon? Vaikka vastahan te näitte aamulla, Mut se iloitsee niin täysin koko sydämellään, koska se oot just sä. Sen mami. Dädi. Sille sä oot kultaa. Okei ehkä vähän kliseistä liibalaabaa, mutta toi kuva vaan sopi tähän. Friend. Lojaali ystävä. Se rakastaa, iloitsee ja arvostaa sun olemassa oloo, vaikka oot vaan tullu töistä kiukkusena kotiin. Mut miten onnellinen se on susta silti. Ja miten kovasti se sua ikävöis jos sun sijasta sen ruokakippoo oiski tullu täyttämään naapurin Make. Se kaipais just sua. Eikä se ikimaailmassa haluis pettää tai saada sua surulliseks. Miten koira tulee onnelliseks siitä, kun se saa sut onnelliseks. Mut mitä me ihmiset tehdään toisillemme jatkuvasti...

http://www.huffingtonpost.com/2013/07/16/dog-best-investment_n_3575025.html?utm_hp_ref=mostpopular

All of the stars

All of the stars.
All of me.
All of you.
It's a sky full of stars.

Niinku on taivas täynnä tähtiä niin on pienen 20 vuotiaan naisenalun mieli ja sydän täynnä tunteita. Quoteja. Tekstejä. Tsemppaavia tekstejä. Tekstejä elämästä, iloja ja suruja. Biisejä. Jaan täällä kaikkea mulle tärkeää. Rakastan kaikenlaisia quoteja yms, joten päätin ruveta keräämään niitä ihan jonnekkin omaan paikkaan. Välillä on kans kiva kirjoittaa. Kuvista syntyy hirmusesti hirveen syvällisiä ja välillä ei niinkään syvällisiä ajatuksia. En osaa vielä edes oikeen sanoa mitä kaikkea blogi tulee pitämäänkään sisällään. Se nähdään, kaikki aikanaan :)

Se on nyt täällä. All of the stars.